maanantai 27. helmikuuta 2017

Karen Armstrong: Remembering Karelia: A Family’s Story of Displacement During and After the Finnish Wars




Muistan, kuinka kesäkuussa 2014 kuulin uutisen Karen Armstrongin menehtymisestä. Tunsin surua ja epäuskoa – hän lähti aivan liian varhain! Armstrong oli minulle antropologian opinnoissani merkittävä tukijalka, professori, joka osasi luennoida sekä kiinnostavasti että selkeästi ja joka löysi oikeat sanat kantamaan opiskelijoiden omaa pohdintaa eteenpäin. Olin ajatellut, että siinä vaiheessa, kun saisin graduni tehtyä ja opinnot päätökseen, kävisin erikseen kiittämässä Karenia kaikesta, mitä hän oli meille opiskelijoille omalla persoonallaan ja maailmankatsomuksellaan antanut. Nyt en voinut sitä enää tehdä, oli liian myöhäistä.

Se, mitä saatoin tehdä, oli tilata itselleni Armstrongin Remembering Karelia ja puolestani muistella häntä kirjaa lukiessani. Kirja ennätti olla hyllyn lämmikkeenä jokusen vuoden ja vasta nyt sain otettua sen luettavakseni.

Tuntui kuin tuttu professori olisi ollut siinä kanssani, luennoinut tarkoin valituin etnografisin esimerkein suurempia antropologisia teemoja. Hänen kirjassaan käyttämistään lähteistä löytyi itsellenikin juuri Karenin kursseilta tuttuja teoksia, ja Armstrongin tekstien myötä ymmärsin noita teorioita jälleen paremmin. ”Pidä Urbania Raamattunasi!” kirjoitti Karen erään esseeni loppuun. Luulen että tämän hänen kirjansa luettuani vasta todella ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti.

Tarinat evakoista ja heidän asuttamisestaan eri puolille Suomea ovat kaikille suomalaisille tuttuja, niiltä ei ole voinut välttyä, vaikkeivat tarinat omaa sukua koskisikaan. Nämä tarinat ovat osa kollektiivista suomalaista muistia, joiden kautta nykysukupolvetkin voivat kiinnittyä aikaan ennen heitä. 

The Karelian ’we’ continues to mark a time and place that is ’Finnish’, albeit outside the boundaries of the present nation state. Because of this status, the story of this family’s experiences can be joined to stories of evacuation experiences by many others. What is perceived is the meaning of the event more than the details, and the meaning of evacuation can be linked to the ‘we’ of people in northern Finland who were moved to camps in Sweden, to the ’we’ of the Finnish children who were evacuated to Sweden during the war years, and to contemporary refugees from Balkans, Somalia, and other areas who have recently arrived to be residents in Finland.

Mielenkiintoisen elementin Armstrongin kirjaan tuo se, että hänelle – amerikkalaiselle – evakkotarinat eivät olleet lapsuudesta saakka tuttuja, vaan hän lähti pureutumaan tähän suomalaisuuden osa-alueeseen vasta tutkimuksensa myötä. Jollain tavalla hän ”ulkopuolisena” osaa kertoa esimerkiksi karttoihin merkitsemättömistä paikannimistä tai sellaisista käsitteistä kuin kotivävy tavalla, jolla itsekin löytää näistä tutuista ilmiöistä jotain uutta ja merkitsevää.

Remembering Karelia sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 6. (Kirjassa on monta kertojaa), 8. (Suomen historiasta kertova kirja), 11. (Jonkun muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja – antropologi), 18. (Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa), 26. (Sukutarina), 34. (Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt), 35. (Kirjan nimessä on erisnimi), 36. (Elämäkerta tai muistelmateos), 41. (Kirjan kannessa on eläin) ja 43. (Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pitkään). Tämän kirjan lukemista olen suunnitellut useamman vuoden, joten valitsin pitkään suunnittelemisen omaan haasteeseeni Armstrongin kirjalle. 

Karen, tämä on sinulle!

Memories unshared will fade away, as Halbwachs (1992) recognised. They have to be socially placed and shared in order to have meaning. This is done by telling others in order to make a ‘we’ group of shared experiences and meanings (Carr 1986).

Karen Armstrong: Remembering Karelia: A Family’s Story of Displacement During and After the Finnish Wars
2004 Berghahn Books
149 s.
Ostettu omaksi.
Kirja tiivistetysti: Antropologinen kirja, jossa karjalaisen evakkoperheen muistojen ja kirjeiden kautta pohditaan kiertävien tarinoiden kautta muodostuvaa yhteisöllisyyttä.

Sofi Oksanen: Baby Jane




Vasta viime vuonna sain lopulta tartuttua ensimmäiseen Sofi Oksasen kirjaan, Stalinin lehmät – jostain syystä minut oli voimakasäänisesti peloteltu, että Oksanen olisi ärhäkkä feninistinen kirjailija. Niin hän onkin! Mutta toisin kuin nämä minulle asiasta informoineet, joiden mielestä selvästi tuo ärhäkkyys ja feninistisyys tekivät kirjoista epämiellyttäviä lukea, minusta noissa piirteissä oli juuri se Oksasen kirjallisen tyylin juju. 

Baby Jane oli nyt sitten toinen Oksasen kirja, johon tartuin. Jostain syystä kertojahahmon ja keskiössä olevan Pikin hahmot jäivät minulle alkuun etäisiksi, mutta kirjan viimeinen neljännes olikin sitten kirjallisesti loistavaa sanallista tuskaa.

Yksi kauneimpia kuvauksia kirjassa on Pikin ääni, jota kuvatessa Oksanen eksyy melkeinpä synestesian puolelle.

Kirjan alkupuolella Pikin ääntä kuvattiin näin:
Hänen äänensä venyi ja kiemurteli ja vääntyi, kääntyi kenen hyvänsä ääneksi ja palautui siinä samassa omaksi kermaiseksi itsekseen. Kaikki sanat, joita jumalaisista äänistä on käytetty, olivat hänen äänensä kohdalla vääriä, sillä se ei muistuttanut kenenkään ääntä, ei tietyn henkilön tai laulajan, ei tuttuja radio- tai televisioääniä. Se ei ollut ”samettinen” tai ”tumma” tai ”käheä”, vaikka se tuntuikin suloiselta kuin rintojen iho, sametin kutitus kaulalla tai lämmin käsi paidan alla. Kuin se ääni joisi tummaa kaakaota ja söisi manteleita.

Ja loppua kohden ahdistuksen kasvaessa taas näin:
- Missä sä olet? Ahdistaa.
Piipitystä, pientä ääntä, äänessä pikkulintuja.

Raskaasta aiheestaan – järkkyvästä mielenterveydestä – huolimatta Baby Jane on varsin iloinen ja nopealukuinen kirja.

Baby Jane sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 20. (Kirjassa vammainen tai vakavasti sairas henkilö – mielenterveysongelmia), 27. (Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja – Helsinki), 28. (Kirja kirjailijalta, jolta olet lukenut vain yhden kirjan – luettuna Stalinin lehmät), 35. (Kirjan nimessä on erisinimi) ja 45. (suomalaisesta naisesta kertova kirja).

Sofi Oksanen: Baby Jane
2011 Silberfeldt
220 s.
Kirjaston kirjanvaihtohyllystä.
Kirja tiivistetysti: Kertojahahmo (nainen) muistelee entistä tyttöystäväänsä.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Jovnna-Ánde Vest: Poropolku sammaloituu




Mitä sinä tekisit, jos isääsi kuljettanut pienlentokone katoaisi jäljettömiin ja turhien etsintöjen päätteeksi siunattaisiin tyhjä hauta? Mikä olisi oikea tapaa muistaa vanhempaa, johon sinulla oli viileänasialliset välit? Vest päätyi kirjoittamaan isästään kirjan. Ei ylistyskirjaa tai sankaritarinaa, vaan kertomus isästä sellaisena kuin poika hänet muistaa läpi vuosien.

Poropolku sammaloituu ei ole vain kertomus yhden miehen ja hänen lähisukunsa elämästä, vaan tarina on tiukasti sidottu myös paikalliseen luontoon, eläimiin, elinkeinoon, uskontoon… Isä tarttuu innolla kaikkiin uusiin ideoihin ja teknisiin apuvälineisiin – samalla yksi kerrallaan jäävät taakse vanhan ja perinteisen elämäntavan kulmakivet.

Kirjan kerronta on hieman surumielistä: poissa ei ole vain isä, vaan myös kaikki se, mikä teki lapsuuden kotiseudusta kertojalle hänen kotimaisemansa.

Vuonna 1926 äijä oli yhtä vanha kuin minä nyt, ajattelen. Minun on helppo laskea sillä äijä on 60 vuotta minua vanhempi, isä taas 30.

Siinä makaa viimeinen merkki vanhasta Rovisuvannosta, ajattelen alakuloisesti. Kaikki muut vanhukset – paitsi Hans-Ovlla, talon ”nuori-isäntä” – ovat kuolleet. Ei ole kuin tyhjät talot ja vanhuutta lähetelevät leskivaimot. Muutama vuosi sitten meidän kylämme, jossa oli 50-luvun alussa kymmenittäin lapsia, ei voinut luovuttaa yhtäkään lasta Karigasniemen ala-asteelle. Nuoret ovat jättäneet kylän ja miehet sairastavat tai ovat kuolleet. Isä katosi jonnekin, Ellen Piehtar nukahti tienvarteen, Ellen Sammol väsyi hirvimetsään. Alatalojen heikinpoikien ääni on vaiennut ja meidän entinen naapurimme, suuri Ellen Ante johon ajan ei pitänyt pystyä, on maannut jo lähes kymmenen vuotta sairaalassa tietämättä mitään tästä maailmasta.

Poropolku sammaloituu sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 1. (Kirjassa liikutaan luonnossa), 23. (Käännöskirja), 26. (Sukutarina), 34. (Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt), 36. (Elämäkerta tai muistelmateos), 39. (Ikääntymisestä kertova kirja), 40. (Kirjailija erilaisesta kulttuurista kuin sinä) ja 44. (Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta).

Jovnna-Ánde Vest: Poropolku sammaloituu
Saamenkielinen alkuperäisteos: Cahcegaddai nohka boazobalggis
Suomentanut Eino Kuokkanen
1990 Pohjoinen
164 s.
Kirja tiivistetysti: Kertojan isä kuolee yllättäen, ja on aika kirjoittaa pojan muistelmat isästään sellaisena kuin hän oli: alun perin porotaloudesta leipänsä saaneena saamelaisena, monessa mukana olleena suurperheen päänä.