torstai 30. maaliskuuta 2017

Milla Paloniemi: En vaan osaa! I ja II




Olen jo vuosikymmeniä pitänyt sarjakuvasta, koska minusta se on mitä oivaltavin tapa yhdistää kuvaa ja tekstiä tarinaksi, jota ei voisi pelkkien sanojen tai kuvien avulla kertoa. Yhä edelleenkin silloin tällöin tulee vastaan tuttavuuksia, jotka pitävät sarjakuvaa (ja yhtä hyvin animaatioelokuvia tai nukketeatteria) lapsille suunnattuna viihteenä. Toki se alagenre on näkyvimpiä osia näiden taiteenmuotojen joukossa, mutta sarjakuva on parhaimmillaan niin paljon muutakin kuin marginaali-ikäryhmälle suunnattuja kulutushyödykkeitä.

Erityisen ilahduttavaa minusta on ollut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana nousuun ja suosioon herännyt kotimainen sarjakuva, jonka osalta Milla Paloniemi on loistava monitaituri. Kiroileva siili toki on se tunnetuin käsite, mutta eivät siitä jälkeen jää hänen hellyttävät eläinhahmonsa Tassutellen-kirjassa tai blogimuodossa oleva sarjakuvapäiväkirja Norpatti

Norpatti lumitöissä

En vaan osaa! -kirjat on tehty blogin pohjalta, ja niissä on mukana sekä Paloniemen riiviömäisen villi ja hauska alter ego Norpatti, mutta välillä myös hauras ja herkkä ”Milla”. Näiden kahden saman henkilön kertojahahmon vuorottelu tuo kirjoihin (ja blogiin), sopivaa jännitettä ja syvyyttä. Käykäähän tutustumassa ainakin tuohon ylle linkittämääni blogiin!


En vaan osaa! sopivat kumpikin useampaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan, sillä ne naurattavat ja ilostuttavat eli lisäävät hyvinvointiani (4.), niissä liikutaan luonnossa (5.), niissä harrastetaan (15.), kirjat ovat kuvitettuja (27.), niissä ei kukaan kuole (25.), Paloniemi asuu Helsingissä eli liittyvät paikoitellen kotipaikkakuntaani (27.), päähenkilö osaa jotain, mitä haluaisin oppia (eli piirtämään!) (29.), kakkososan kannessa on eläin (dinosaurus) (41.) ja kyseiset kirjat kertovat suomalaisesta naisesta (45.). 

Milla Paloniemi: En vaan osaa! I ja II
2008 Sammakko ja 2010 Sammakko
60 s. ja 60 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirjat tiivistetysti: Hykerryttävän hauskoja ja oivaltavia blogipäiväkirjan tuotoksia Millan ja hänen piirretyn persoonansa Norpatin elämästä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Meghan Daum (toim.): Selfish, Shallow and Self-Absorbed: Sixteen writers on the decision not to have kids




Löysin tämän kirjan hieman vahingossa, kun etsin tietoa, olisiko suosikkikirjailijaltani Pam Houstonilta jotain sellaista saatavilla, mitä en ole vielä lukenut. Houston on yksi tähän kirjaan oman tarinansa antaneista, ja edelleenkin hänen kirjoittamisensa taika vetoaa minuun: fiksu nainen, joka rakastaa ja kunnioittaa luontoa, pitää eläimistä, arvostaa omaa vapauttaan ja mahdollisuuttaan tutustua maailmaan osana työtään sekä voimakasta yhteiskunnallista otetta, jossa naisten asema on hyvin keskiössä.

Kirjan kuusitoista tarinaa ovat kaikki erilaisia ja kuitenkin hyvin samanlaisia. Kirjoittavat pohtivat, miksi tulivat valinneeksi lapsettoman elämän: syitä onkin useita, mutta ehkä keskiössä enimmäkseen ovat ajatukset siitä, etteivät he koskaan ole todella halunneet lapsia, miten oma elämä muuttuisi vieraaksi sen elämänmuutoksen myötä, mitä lapset tuovat tulleessaan, sekä yleinen tunne siitä, että lapset eivät kuulu siihen kokonaispakettiin, mitä he elämältään haluavat. Kirjailijat pohtivat myös maapallon liikakansoitusta, omaa jaksamistaan ja toisaalta kuinka he voivat lapsettomina antaa puolestaan paljon sisarustensa tai ystäviensä lapsille – kuin myös olla mukana lasten ja nuorten parissa hyväntekeväisyystyössä.

Varsin monesta kirjoituksesta käy ilmi, että lapsettomuuden valitseminen on tullut vaihtoehdoksi vasta ihan viime vuosikymmeninä, kun feminismin ja koulutuksen myötä naisten asema on parantunut ja ehkäisy tullut luotettavaksi – pohtiipa osa myös sitä, miten agraariyhteiskunnassa lapset olivat merkittävä osa työvoimaa ja sen myötä toimeentuloa, kun taas nykyisessä jälkiteollisessa maailmassa, lapset eivät ”tuota” vaan ovat vanhemmilleen ”kulu”, eli tämän myötä lasten hankkimisen mielekkyyttä myös mietitään täysin eri asetelmista kuin vuosikymmeniä sitten.

Useissa kirjan teksteissä nousee esiin myös se, että lapsettomuuden valinneet ovat edelleen vähemmistönä, ja joutuvat sen myötä usein väsymiseen saakka yhä uudelleen vastaamaan kysymyksiin, miksi ovat näin valinneet. ”Kyllä se mieli muuttuu!”, ”Sinusta tulisi niin hyvä vanhempi!”, ”Etkö pelkää, että kaduttaa?” 

Helmet-haasteen kohtiin tämä sopisi esimerkiksi lisäämään hyvinvointia (4.) – vertaistuki on aina eduksi hyvinvoinnille – ja kyllä: tämä kirja kertoo minusta (13.)! Kirjassa on lisäksi monta kertojaa (6.) ja omissa tarinoissaan he myös usein harrastavat jotain (15.) ja osa tarinoista kertoo myös vammaisista ja vaikeasti sairaista henkilöistä (20.), osa heistä menee naimisiin (38.), osa kirjailijoista kertoo ajasta, jota en ole elänyt (34.) ja teksteissä käsitellään myös ikääntymistä (39.). Valitsin sen takakannen tekstin perusteella (14.) ja sen nimessä on vähintään neljä sanaa (18.). Oma merkintäni menee kohtaan 13.: kirja kertoo minusta.

Meghan Daum (toim.): Selfish, Shallow and Self-Absorbed: Sixteen writers on the decision not to have kids
2015 Picador
273 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: Kuusitoista lapsettoman elämän valinnutta kirjailijaa kertoo oman tarinansa: miksi lapsettomuus on heille se oikea vaihtoehto, kuinka yhteiskunta ja ystävät tähän valintaan suhtautuvat ja mitä sellaista he ovat saaneet elämäänsä, joka puuttuisi, jos heillä olisi lapsia.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kaarina Helakisa: Naisen paikka




Pääsääntöisesti pidän novelleista ja tarinoista, joita ei ole selitetty puhki, vaan osa jätetään lukijan pohdittavaksi ja päätettäväksi. Mutta vaikka Naisen paikka osuukin täysin tuohon kuvaukseen, oli näissä novelleissa jotain ahdistavaa, jotain sellaista, joka jätti päällimmäiseksi tunteeksi surullisuuden ja pienen kiukun.

Novellien päähenkilöinä olevat naiset ovat pääsääntöisesti koulutettuja, fiksuja, kulttuuria harrastavia – siis naisia, joilla on kaikki puitteet pärjätä elämässään loistavasti ja olla onnellisia. Mutta tarinoissa on usein läsnä jokin ulkopuolinen taho – poikaystävä, aviomies, esimies, opettaja – joka ottaa oikeudekseen määritellä naisen omalla tavallaan, ja surullista kyllä, useimmissa näistä tarinoista nainen ottaa tuon ulkoa annetun määritelmän kyselemättä vastaan. Osassa novelleista oli kyllä pientä kapinaa annettua roolia kohtaan, mutta vastaan sanominen ja oma tahto sekä omista toiveista kumpuava onnellisuus tuntuivat silti olevan sivuosassa. 

Novellikokoelman kieli sen sijaan oli kaunista ja mukavaa luettavaa:

Aamulla yritin vielä tuntea mekonhelmojen hipaisut paljailla puhtailla pohkeilla, ja mullan ja sammalikon ja jalkapohjien hyvät kosketukset, sen kaiken minkä ruumis aina talvisaikaan vaatekuorensa ja kenkiensä sisällä unohtaa: olemisen yhtä ilman ja maan kanssa, koivuntuoksun hengityksessä, paljauden johon vain lämmin vuodenaika suostuu. Painoin sen olin mieleeni että muistaisin pitkään.

Helmet-lukuhaasteeseen Naisen paikka sopii, koska siinä on monta kertojaa (6.), osa novelleista on toisten taideteosten inspiroimia (esim. viimeinen novelli Karitsan nimeen) (9.), osa novelleista liittyy kotipaikkakuntaani Helsinkiin (27.), kirjassa mennään naimisiin (38.) ja kirja kertoo suomalaisesta naisesta (45.).

Kaarina Helakisa: Naisen paikka
1993 Otava
184 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: 1990-luvun novellinäkemys pienistä hetkistä kertomusten keskiössä olevien naisten elämistä – tarinoiden kipupisteenä on usein ulkopuolisten (enimmäkseen miesten) näkemys siitä, mikä olisi naiselle soveliasta toimintaa kyseisessä tilanteessa.