keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Tarinoita Pohjois-Pohjanmaan valokuvaamoista: Heidi Köngäs ”Vieras mies” ja Pauliina Vanhatalo ”Pitkä valotusaika”


Niputan nämä kaksi kirjaa samaan pakettiin, koska olivat yllättäen niin samoista lähtökohdista. Molemmat sijoittuvat sotien jälkeisille vuosikymmenille, Pohjois-Pohjanmaalle (Oulu ja Raahe), kummassakin nuori mies tulee apulaiseksi naisen omistamaan valokuvaamoon. Lisäksi molemmat kirjat kiteytyvät henkilösuhteiden ympärille. Mutta kuinka tarinat alkuasetelman jälkeen etenevät onkin sitten kaksi täysin erilaista kirjaa.

Heidi Köngäs: Vieras mies



Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että jos näkee kirjanvaihtohyllyssä teoksen, jonka nimi on Vieras mies, ja kannessa vähäpukeinen mies pesemässä kasvojaan, niin todennäköisyys siihen, että kirja päätyy minulle luettavaksi on aika pieni. Paitsi että kirjailijana oli Heidi Köngäs. Tämä ratkaisi asian, sillä suorastaan fanitan sitä kielellisesti kaunista maailmaa, jonka Köngäs onnistuu kerta toisensa jälkeen luomaan teoksissaan. Kyse ei ole pelkästään yksittäisistä sanoista, lauseista tai kappaleista, vaan välillä laajemmatkin kokonaisuudet muodostavat runollisen kauniita luuppeja. 

Vieraan miehen genre on ehkä luokiteltava chick lit -kirjallisuudeksi, mutta kyseessä ei ole tusinatarina tai kiireellä kirjoitettua proosaa, vaan tuntuu, että sekä juonelliset että kielelliset yksityiskohdat on tarkkaan harkittu. Vaikkei kirjassa genretyypille ominaisia romanttisia kohtauksia ole kovinkaan monia, yltävät ne muutamat aistillisuudessaan aivan omalle tasolleen. Vai mitä sanotte tästä Iiriksen nimissä olevasta luvusta, joka seuraa Vasaman vierailua Iiriksen luo:

Olen appelsiinin kivi, avaat kaksi puolikasta ja löydät pienen kiven, kiellon kiven. Pidät siitä kiinni, painat niin, että se liimautuu ohutta kalvoa vasten. Kalvo melkein repeää, se venyy, mehu puristuu hedelmän lihasta, irtoaa sen syistä, mutta pysyy pussissa kunnes otat sen suuhusi, puret kalvon rikki, imet ja saat suuhusi kaiken mehun, appelsiinin mehun ja lihan ja minut ja minä huudan repeämää, huudan kipua ja nautintoa.


En enää milloinkaan haluaisi olla vailla tätä tietoa.

Vieras mies sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: kirjassa liikutaan luonnossa (5.), kirjassa on monta kertojaa (6.), kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (20.), kirja sijoittuu osittain Helsinkiin, joten kotipaikkakuntaani liittyvä kirja (27.), kirja kertoo ajasta jota en ole elänyt (34.) ja suomalaisesta naisesta kertova kirja (45.).

Heidi Köngäs: Vieras mies
2002 Otava
333 s.
Tarttui mukaan kirjaston kirjanvaihtohyllystä.
Kirja tiivistetysti: Paikkakunnalle muuttanut vieras mies tulee apulaiseksi paikalliseen kuvaamoon Raahessa. Vuodessa ehtii tapahtua valokuvaajan (Iiris) ja apulaisen (Vasama) välillä paljon.


Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika


Pitkässä valotusajassa on taustalla päähenkilön Aarnin surumielinen ja melankolinen elämänasenne. Rajallisista elämänsä lähtökohdista huolimatta, hän onnistuu löytämään oman kutsumuksensa taidevalokuvaajana. Vaikka elämäntarinaan mahtuu paljon upeita asioita (vaimo, lapset, oma kuvaamo), tuntuu, ettei Aarni osaa niistä nauttia, vaan pohtii läpi elämänsä epäonnistumisen pelkoa: entä jos vaimo lähtee, jos rahat eivät riitäkään, tai valokuvat eivät kelpaa, ja lapsillakin on vaikeuksia… Aarni vaikuttaa herkältä taiteilijasielulta, joka osaamisensa rinnalla potee mustasukkaisuutta ja alemmuuden tuntoa. Tähän kun lisätään perinteinen puhumattomuuden kulttuuri, jossa niitä tärkeitä asioita ei syystä tai toisesta kerrota edes läheisille, niin tarinan ainekset alkavatkin olla kasassa.

Pidin tästä Vanhatalon kirjasta, mutta pari asiaa ehkä jäi hieman vaivaamaan. Kirjassa vuorosanat ovat johdonmukaisesti Oulun murteella kirjoitettuja – paitsi, että se tärkein, eli yhden ässän inessiivi on unohtunut, ja niinpä omaan korvaani särähtää tuossa muuten murteella kirjoitetussa tekstissä pahoin se, että sanotaan esimerkiksi kuvaamossa eikä kuvaamosa, Oulussa eikä Oulusa. Sitäkin suuremmin tämä ihmetyttää sen takia, että Vanhatalo on raahelainen, joten hänen kyllä pitäisi sen alueen murre osata. 

Toinen itseäni hieman hämmentänyt asia oli jatkuva aika- ja paikkahyppely. Monesti aikahyppelyt tuovat oman uuden jännitteensä kirjaan, mutta jotenkin tässä kirjassa se ennemminkin vain hämmensi lukijaa – johtuen ehkä siitä, että aikatasoja oli todella monta. Joka tapauksessa, kokonaisuutena kaunis ja hieman surumielinen kirja.

Pitkä valotusaika sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: kirjan nimi on mielestäni kaunis (1.), valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella (14.), kirjassa ei kukaan kuole (25.), kirja sijoittuu osittain Helsinkiin eli kotipaikkakuntaani liittyvä kirja (27.), kirja kertoo osittain ajasta jota en ole elänyt (34.) ja kirjassa mennään naimisiin (38.).

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
2015 Tammi  
223 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: Päähenkilö Aarnin elämää seurataan vuosikymmenten läpi alkaen nuoruudesta oululaisessa valokuvaamon apulaisena ja päättyen – perhe-elämän kiemuroiden säestämänä – retrospektiiviseen valokuvanäyttelyyn.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Teresa Myllymäki: Karhulehto




Pohjanmaa-teemaan sopii hyvin mukaan Seinäjoelta kotoisin olevan ja Kokkolassa asuvan Teresa Myllymäen esikoisteos Karhulehto. Tämän kirjan aloittamiseen liittyi pieni erityinen jännitys, sillä Teresa oli parin vuoden ajan luokkatoverini opiskeluaikoina. Tutun ihmisen kirjoittama kirja on siinä mielessä jännittävä lukukokemus, että kirjan sivuilta saattaa hyvinkin löytyä jotain sellaista, josta ”tunnistaa” kirjoittajan. Ja niinhän se oli: Karhulehto on kirjoitettu rakkaudesta heavymusiikkiin ja luontoon. Nämä kaksi asiaa ovat kiistatta ne, jotka kirjasta jäävät päällimmäisinä mieleen, ja jotka kantavat tarinan kiemuroita eteenpäin.

Mietin mihin genreen tämän kirjan sijoittaisin, koska siinä oli elementtejä niin moneen: fiktiivistä sukutarinaa useiden sukupolvien ajalta, mystiikkaa ja fantasiaa, pienessä sivuroolissa jopa rikosdraamaa… Mutta ehkä kuitenkin kattavin genreteema oli chicklit. Iriksen ja Rikon rakkaustarina on ylitse kaiken. Ei voi kuin ihailla, kuinka kauniisti Myllymäki kirjoittaa rakkaudesta ja kiintymyksestä, toisen arvostuksesta ja halusta seisoa puolison tukena aina ja ikuisesti. 

Karhulehto sopii Helmet-lukuhaasteeseen, sillä siinä liikutaan luonnossa (5.), kirjassa on monta kertojaa (6.), kirjan inspiraationa on ollut Stratovarioksen When the Night Meets the Day (9.), kirjassa on vakavasti sairas henkilö (20.), kirjassa selvitetään rikos (24.), kyseessä on fiktiivinen sukutarina (26.), kirja sijoittuu osin kotipaikkakuntaani Helsinkiin (27.), kirja sisältää myös fantasiaelementtejä (31.), kirja kertoo osittain ajasta, jota en ole elänyt (34.), kirjassa mennään naimisiin (38.), kyseessä on myös ikääntymisestä kertova kirja (39.), kirjan kannessa on eläin (41.), kyseessä on esikoisteos (42.) ja kirja kertoo suomalaisesta naisesta (45.). Yhteensä 14 eri haastekohtaa osuvat kohdilleen – tähän mennessä lukemistani kirjoista se on ennätys!

Teresa Myllymäki: Karhulehto
2016 Reuna
167 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: Iriksen ja Rikon musiikkipainotteinen rakkaustarina höystettynä ripauksella fantasiaa, sukuhistoriallisuutta ja rikosdraamaa.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Takashi Hiraide: Kissavieras



Kissavieraan kannet ovat kauneimmat, mitä olen aikoihin nähnyt. Etukannen kissahahmo on runollinen ja herkkä, hauras kuin lumihiutale. Takakannen syvä vihreä lehvästö taas on jotain mystistä, joka piilottaa sisäänsä niin rauhallisuutta kuin ääneen lausumattomia salaisuuksiakin. Kyllä, myönnän ostaneeni kirjan kahdesta syystä: kauniiden kansien ja kissateeman. Myös kirjan kansien materiaali on miellyttävän tuntuinen, mattapintainen ja hieman karhea.

Jotenkin taisin odottaa kirjan sisällöltä liikaa upeiden kansien takia. Tarina on kaunis ja vähäeleinen. Jokapäiväisestä elämästä löytyy sekä ilon että surun pilkahduksia, mutta kissavieras tuntuu jäävän tarinassa jotenkin taka-alalle: päällimmäisenä jäivät mieleen kertojahahmon työt ja uuden asunnon etsintä. Kirjassa ei sinällään ole mitään vikaa, luin sen mielelläni, mutta se ei saavuttanut niitä ylisuuria odotuksia, jotka olin kantta ja nimeä ihaillessani kirjalle asettanut.

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko lukijoillani vastaavia kokemuksia: esimerkkejä kirjoista, joille itse jostain syystä asettaa niin korkeat odotukset, että niitä on hankala täyttää.

Kissavieras sopii Helmet-lukuhaasteeseen, koska kirjan nimi on mielestäni kaunis (1.), kirjan kansi on mielestäni kaunis (10.), kyseessä on käännöskirja (23.), kirjassa mennään naimisiin (tosin vain lyhyt maininta asiasta) (38.), kirjassa kerrotaan ikääntymisestä (39.), kirjailija on erilaisesta kulttuurista kuin minä (40.) ja kirjan kannessa on eläin (41.), mihin kohtaan myös merkitsin tämän omalle listalleni.

Takashi Hiraide: Kissavieras
Alkuperäinen japaninkielinen nimi 猫の客 [Neko no kyaku]
Japanista suomentanut Raisa Porrasmaa.
Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen
2016 S&S
152 s.
Ostettu omaksi.
Kirja tiivistetysti: Naapurin kissa alkaa vierailla lapsettoman, kotoa työskentelevän pariskunnan luona. Kissasta tulee heille tärkeämpi kuin he arvasivatkaan.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Timo Huusko (toim.): Veikko Vionoja: tekijämies



Joskus vuosia sitten siskoni katseli ottamiani valokuvia ja sanoi: ”Nämähän ovat kuin Vionojan tauluja!” Hieman olin hölmistynyt, mutta tarkemmin ajateltuna tajusin, että niinpä: minullakin on joku fiksaatio ikkunoihin ja oviaukkoihin!

Tyypillistä Vionojan kuvanrakennukselle on, että maalauskankaan suorakaiteen sisälle on usein rajattu toisia suorakaiteita ja näkymä, joka sijoittuu ikkunapuitteiden, oviaukon tai rakennusten ympäröimäksi. Kyse on maalauksen tuottamaan ikkunaan avatusta uudesta ikkunasta, tarinan sisällä olevasta tarinasta tai peilauksesta, jonka taiteilija tuottaa teoksensa puitteissa. Hän rakentaa teoksensa rytmiä, mutta samalla hän haastaa katsojan tilanhahmotusta.

Kuriositeettina tähän mukaan aikoja sitten ottamani kuva, kun olin käymässä Maakallassa – ja perään Vionojan maalaus Kallankari. Hieman olin tiputtaa silmäni, kun tuon maalauksen ensimmäistä kertaa näin Ateneumissa Vionojan näyttelyssä! Enpä ollut aiemmin tiennyt, että sama maisema puhutteli myös yhtä suosikkitaiteilijoistani.


Kävin siis vuonna 2010 Vionojan näyttelyssä Ateneumissa, ja vahvin tunne sieltä oli kotoisuusuuden ja tuttuuden tuoma lämmin, hyvä mieli. Lapsuudenkotini on Keski-Pohjanmaalla, joten Vionojan taiteesta välittyy minulle juuri sellainen perinnemaisema, joka on jo pienestä pitäen ollut minua lähellä – kuin lämmin peitto, johon on mukava kääriytyä. Kirjan esseistä sain lukea lisää Vionojan elämästä ja hänen käyttämistään maalaustekniikoista ja etenkin mystisestä valomaailmasta – tällainen kulisseihin kurkistaminen toi ennestään tutuille maalauksille vielä lisäarvoa. Mielenkiintoista on myös seurata, miten tietyt samat esineet, kuten maitokannut tai tuolit, löytyvät useasta eri maalauksesta.


Tekijämies sopii hyvin Helmet-lukuhaasteeseen, sillä taidekirjojen lukeminen/katseleminen lisää hyvinvointia (4.), kirja koostuu useasta eri kirjoittajien esseistä (6.), kirja on saanut inspiraationsa Veikko Vionojan taiteesta (9.), kirjan kansi on kaunis (10.) ja se on kuvitettu Vionojan taiteella (22.), kirja sijoittuu mm. osin Helsinkiin ja lapsuuden kotipaikkakuntani naapurikuntaan (27.), Vionoja eli osaksi aikana, jolloin en itse elänyt (34.), kirjan nimessä on taiteilijan nimi (35.), ja se on elämäkerta/muistelmateos (36.), lisäksi kirjassa mennään myös naimisiin (38.). Omalle listalleni merkitsen tämän kohtaan 35: Kirjan nimessä on erisnimi.

Timo Huusko (toim.): Veikko Vionoja: tekijämies
2009 Maahenki
159 s.
Ostettu omaksi.
Kirja tiivistetysti: Esseiden kirjoittavat kertovat Veikko Vionojasta henkilönä ja taiteilijana. Kirjassa on runsas Vionojan maalauksista koostuva kuvitus.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Lukumotivaatiopohdintaa


Varmastikin kaikille ahkerille lukijoille tulee välillä ajanjaksoja, jolloin lukeminen ei oikein maistukaan. Tai tulee vain luettua rutiininomaisesti kirjoja, jotka eivät sytytä. Minulla on nyt juuri tämä vaihe menossa.

Silloin kun huomaa laskevansa kirjan alas ja löytää itsensä netistä surffaamasta, tai kun selaa luettavaa kirjaa yhä uudelleen huokaillen jäljellä olevien sivujen tai lukujen määrää, tai vieläpä se, että menee oman kirjahyllynsä luo haikeana selailemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisi lukea juuri nyt niiden kirjojen sijaan, jotka ovat keskeneräisinä luettavina… Kyllä! Juuri silloin on aika pistää ne pakkopullakirjat joko väliaikaisesti tai pysyvästi tauolle ja ottaa luettavaksi jotain, mistä oikeasti innostuu!

Summa summarum: Osan luettavista kirjoista jätin tyynesti ja päättäväisesti kesken ja palautin takaisin kirjastoon. Osan jätin vielä lukupinoon, mutten aio stressata sen kanssa, milloin saan ne luettua – aikanaan, aikanaan. 

Koska tähän väliin on kerääntynyt jo luettuina muutama sellainenkin kirja, jonka luin, mutta eipä minulla ole niistä juuri mitään syvällistä sanottavaa, niin kerään nuo tiivistetyssä muodossa tähän alle.


Kirsti Djerf: Essun helemasta ripajaa murrerunoja
2011 KTMP/Ykkös-Offset
88 s.
Lainasin kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: Eteläpohojalaisella murteella kirjoitettuja runoja; aiheina lähinnä huono parisuhde ja lapsiperhe-elämä.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 22. Kuvitettu kirja (kirjassa mukana valokuvia), 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 38. Kirjassa mennään naimisiin, 45. suomalaisesta naisesta kertova kirja.



Carl Barks & Ilkka Mannermaa: Avojalakanen Ankka
2002 Sanoma Magazines Finland
48 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: Ilkka Mannermaan Oulun murteelle kääntämiä tuttuja Carl Barksin klassikkosarjakuvia.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja (jos tätä ilmaisua voi käyttää, kun inspiraationa ovat alkuperäiset Barksin sarjakuvat, jotka ovat muokkautuneet aika paljon oululaiskäännöksen myötä), 22. Kuvitettu kirja, 23. Käännöskirja, 25. Kirjassa kukaan ei kuole, 41. Kirjan kannessa on eläin.



Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
2010 Like
94 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: Novelleja naisista, joille joko toiset naiset tai kertomahahmo itse yrittää asettaa määritteitä, mikä on soveliasta. Suurimmassa osassa novelleista nainen päätyy olemaan ylpeästi juuri sellainen kuin on, muiden mielipiteistä välittämättä.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 6. Kirjassa on monta kertojaa, 15. Kirjassa harrastetaan tai liittyy harrastukseen, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 38. Kirjassa mennään naimisiin, 39. Ikääntymisestä kertova kirja, 45. suomalaisesta naisesta kertova kirja.



Riikka Hedman: Sämpy: Kissan vuosi
2016 S&S
166 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: Upeita kuvia Sämpy-kissan elämästä. Enemmänkin katselukirja kuin luettava.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 4. Kirja lisää hyvinvointiasi (kissat lisäävät aina hyvinvointia!), 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 22. Kuvitettu kirja, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 42. Kirjan kannessa on eläin.



Arttu Seppälä & Liisa Seppälä: Pöyrööt: Yritystä meillä piisaa!
2013 Avot Design
71 s.
Lainattu kirjastosta.
Kirja tiivistetysti: Puujalkavitsisarjakuvaa eteläpohjalaisella murteella.
Sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 22. Kuvitettu kirja, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.